Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999
Olemme tilanteessa jossa etnofuturismin kymmenvuotisjuhlaa viettäessämme
olemme samalla vahvistamassa sen lopullisesti suomalais-ugrilaisten
ja hiukan laajemmin, nenetsit mukaan lukien, uralilaisten kansojen taiteen
omimmaksi filosofiaksi sekä estetiikaksi. Kymmenessä vuodessa etnofuturismi
on kehittynyt muutamien nuorten tarttolaisten runoilijoiden päähänpistosta
vakavasti otettavaksi kansainväliseksi taiteelliseksi suuntaukseksi
ja esteettiseksi ohjelmaksi. Ja kun vuonna 1994 täällä Viron intellektuaalisessa
keskuksessa järjestettiin nuorten suomalais-ugrilaisten taiteilijoiden
ensimmäinen konferenssi, voimme nyt kolmatta vastaavaa tilaisuutta pitäessämme
todeta viidessä vuodessa tapahtuneen ihmeitä. Yhä useammalla uralilaisella
kielellä on viime vuosina ilmestynyt uusia, niin nuoria kuin vanhojakin
runoilijoita. On jopa syntynyt aivan uusia kirjallisia kieliä, ts. kieliä
joilla ei ennen ole ilmestynyt painettua kaunokirjallisuutta. Mainitsen
vain lyydin ja vepsän
kielet Karjalan tasavallassa (Miikul
Pahomov ja vepsäläisrunoilija Nikolai Abramov) sekä kolttasaamen
kielen, kun Claudia Fofonoff on tänä vuonna julkaissut ensimmäisen koltankielisen
runokokoelman. Sellaisella harvinaisella kielellä kuin luulajansaamella
on Stig Riembbe Gaelok julkaissut jo kymmenennen teoksensa tänä keväänä.
Samoin muutamat etnofuturistiset kuvataiteilijat ovat saaneet jo maailmanlaajuista
mainetta, kuten võrolainen Navitrolla.
Tässä valossa tehtäväni on nyt hahmottaa joitakin filosofisia ja esteettisiä
perusteita etnofuturismille, otsikkoni mukaisesti kansojemme säilymisen
perustana. Koska olen kirjallisuuden tutkija, lienee ymmärrettävää,
että tarkastelupisteeni on kaunokirjallisuus, mutta pyrin pitämään ovet
auki myös muille taiteille. Olen viime vuosina hahmotellut näitä ajatuksia
erilaisissa konteksteissa, mm. fennougristikongresseissa ja AFUL:n konferensseissa
Lohusalussa 1996 ja Syktyvkarissa 1998, samoin erinäisissä julkaisuissa.
Olen mm. kehitellyt "pohjoisen filosofian" käsitettä ensi syksynä Lapin
yliopiston julkaisusarjassa ilmestyvässä artikkelissa, jonka keskeiset
osat epäilemättä soveltuvat etnofuturismiin. Pyrkimyksenä on kokonaisen
filosofian luominen, eli asettaa perusteet sekä ontologiaan, epistemologiaan
että etiikkaan.
Voimme halkaista käsitteen: etnos merkitsee pientä kansaa tai
kieliryhmää, joka elää enemmistökansan paineen alla. Futurismi ei enää
viittaa vuosisadan alun venäläiseen tai italialaiseen modernistiseen
suuntaukseen, vaan tulevaisuuden toiveisiin, elämään jossa kansat voivat
kehittää omakielistä kulttuuriaan. Etnofuturismi antaa itseluottamusta
ja tasoittaa epätasaisia lähtökohtia. Kuten Suomessa sanottiin Kalevalan
ilmestymisen jälkeen: "Katso, minullakin on historia, siis myös tulevaisuus".
Venäjän pienten kansojen kirjallisuuden osalta tämä postkoloniaali tilanne
on jatkunut näihin päiviin.
Olennaista etnofuturismille on se, että se ei tahdo olla mikään tiukasti
lukkoon lyöty teoria ja tiukka esteettinen ohjelma, vaan väljä raami,
joka antaa tilaa yksilöllisille ja kansallisille variaatioille. Kunkin
kansan ja sen yksittäisten taiteilijoiden on tarkennettava tätä filosofiaa
ja estetiikkaa omassa tuotannossaan. Etnofutun keskeisenä tehtävänä
on rakentaa kansallista kaupunkikulttuuria niille kansoille, jotka tähän
asti ovat olleet etupäässä , metsästys-, kalastus-, paimentolais- ja
talonpoikaiskulttuurin piirissä, ja jotka suurissa kaupungeissa jäävät
venäläisen, ruotsalaisen tai norjalaisen, saamelaisilla jopa suomalaisen
kulttuurin jalkoihin. Silti etnofutu voi rohkeasti ja sumeilematta olla
keskusten näkökulmasta marginaalia.
Etnofuturismin ei tarvitse olla sillä tavoin eksklusiivinen, että sitä
ei voitaisi soveltaa myös muiden kuin uralilaisten kansojen etniseen
kultturiin. Mutta etnofutu rakentuu silti omaperäiselle ajattelutavalle,
jonka pohjana on uralilaisten kielten rakenne. Sen indogermaanisista
kielistä poikkeavaa luonnetta korosti jo Friedrich Nietzsche teoksessaan
"Jenseits von Gut und Böse" (1886). Tämä filosofi puhuu uralilaisten
ja altailaisten kansojen subjektikäsitteen heikkoudesta. Aikanaan se
olisi ollut loukkaus ja koettu väheksynnäksi. Mutta nykyisenä aikana
subjektin purkaminen ja yhtenäisen subjektin käsitteen kritisointi on
ollut keskeinen tunnus. Uralilaisuus on siis täysin postmodernia. Jos
on uskominen Ludwig Wittgensteinin usein toistettua kiteytystä: "kieleni
rajat ovat maailmani rajat", uralilaisuus luo tietoisuudelle erilaisen
rakenteen kuin indoeurooppalaisilla.
Uralilaisilla kielillä ei ole genusta, kieliopillista sukua eikä sukupuolta
ilmaisevia kolmannen persoonan pronomineja (esimerkiksi englannin `he/she').
Tämä viittaa alkuperäiseen tasa-arvoisuuteen, siihen että sukupuolijakoa
ei ole pidetty niin olennaisena, että se pitäisi osoittaa suoraan kielellisesti.
`Ihminen' on käsitetty matriarkaattisesti feminiiniseksi, toisin kuin
englannin `man'. Toisaalta useimpien uralilaistenkin kansojen oma etnonymikon
merkitsee miestä (esimerkiksi `udmurt' = ruohotasangon mies), mikä viittaa
patriarkaaliseen käsitykseen miehestä normina.
Erityisen merkittävää jälkeä suomalais-ugrilaisen kielifilosofian alalla
on tehnyt virolainen teologi, filosofi ja kirjailija Uku
Masing laajassa tutkielmassaan "Taevapõdra rahvaste meelest ehk
juttu boreaalsest hoiakust" (Taivaanpeuran kansojen ajattelusta eli
puhetta pohjoisesta asennoitumisesta, "Akadeemia", 1989). Hän lähtee
liikkeelle "standardikeskivertoeurooppalaisen" (SAE - Standard Average
European, Benjamin Lee Whorfin termi) ajattelutavan kritiikistä.
Sitä leimaa yleisinhimillisyyden kuvitelma, jonka mukaan kaikki keskuksissa
keksitty on saatava normiksi yli koko maanpiirin. Samaa juurta olivat
rasistiset rotuteoriat 1850-luvulta alkaen. Charles Darwinin mukaan
karvaiset eurooppalaiset, erityisesti anglosaksit syrjäyttävät vähitellen
vähemmän karvaiset afrikkalaiset ja aasialaiset. Eivätkä vain syrjäytä,
vaan luonnonvalinnan mukaan alemmat rodut kuolevat sukupuuttoon, kuten
Intian puuvillateollisuus on tuhoutunut kehittyneemmän englantilaisen
kutomateollisuuden tieltä. Näin biologia, talous ja filosofia liittyvät
kiinteästi yhteen kolonialistisessa ajattelussa.
Masing tarjoaa vaihtoehdoksi, toisinajattelun pohjaksi, kansansatuja
ja myyttejä. Hän asettaa varsin jyrkästi vastakkain indogermaanisen
ja pohjoisen, "boreaalisen" ajattelun osoittamalla ironisesti, että
Grimmin ja muiden indoeurooppalaisten satujen kaavana on Tuhkimuksen,
halvan sankarin sosiaalinen nousu ylempään kastiin kuninkaantyttären
avulla: koko kosmos palvelee tätä "tahtoa valtaan". Jopa eksistentialismin
kohtalokas tunnus "maailmaan heitetty" edustaa samaa ajatusrataa: siinä
yksinäinen miessankari tekee itse itsensä.
Tällaisen normatiivisen keskuksen ajattelun ja kasti/luokkasysteemin
vastapainoksi voidaan asettaa pohjoinen suku-ja klaanijärjestelmä, jossa
eläimet eivät ole apulaisen asemassa, vaan läsnä esi-isinä ja ikuisesti
palaavina toteemeina, samastumisfiguureina. Indoeurooppalaisen kausaalis-finaalisen,
syysuhteisiin perustuvan ja päämäärään tähtäävän juonen sijasta ugrilaisessa
sadussa ja myytissä ei ole loogista juonta, vaan toiminta on motivoimatonta
ja sattumanvaraiselta vaikuttavaa.
On syytä muistaa, että myös länsimaisen kirjallisen valtalajin, romaanin
juoni on postmoderniin aikaan saakka edustanut samaa länsimaista logiikkaa.
Kun "nuorilla kirjallisuuksilla" (venäjäksi "mladopissmennyje literatury")
on ollut vaikeaa synnyttää romaania, syynä on ollut juuri tämä pohjimmainen
ajattelutavan ero suhteessa kausaliteettiin ja finaliteettiin. Saamelainen
kertomus on "epälooginen"; joikulaulu ei Nils-Aslak Valkeapään mukaan
ala mistään eikä lopu mihinkään. Vaikka sitä ei enää kuulisikaan, se
jatkuu veren rytmissä ja luonnon sykkeessä.
Tässä ikivanha uralilainen ajattelu edeltää uusimpia länsimaisia suuntauksia.
Sen, mitä keskukset keksivät USA:ssa 1960-luvulla, pohjoiset kansat
ovat tienneet aikojen alusta. Kun Ferdinand de Saussure osoitti viime
vuosisadalla sanojen ja käsitteiden arbitraarisuuden, sattumanvaraisuuden
ja sopimuksenalaisuuden, ugrit ovat ylimuistoisista ajoista tienneet,
että nimi ei koskaan ole identtinen tarkoitteensa kanssa. Kun indogermaani
kuvittelee, että draakki on yksiselitteinen nimitys, Mikael Agricolan
lohikäärme osoittaa toista: lohi ja käärme eivät koskaan sulaudu
yhteen, ja näin koko uskomusolennon fantastisuus jää elämään. Jalopeura
on vieraannuttavampi olento kuin Suomen suuriruhtinaskunnallisessa vaakunassa
elämöivä leijona.
Kuten Nietzsche oivalsi, jo kielessä ilmenee ero indoeurooppalaisten
ja uralilais-altailaisten kansojen välillä. Masing viittaa siihen, että
kielteiskäsitteet itsenäistyvät ja yhdistyvät edellisissä positiivisiksi:
tällaisia ovat non-, un-, in-alkuiset sanat. Esimerkiksi saksan `unheimlich',
"epäkotoinen" = kaamea. Immanuel Kantin estetiikan "subliimi", "ylevä"
ylimittaisissa luonnonilmiöissä on juuri unheimlich. Ainakin itämerensuomalaisissa
kielissä ei-ja epä-alkuiset sanat eivät koskaan merkityksellisesti sulaudu
yhteen, vaan kielto on aina korostetun jyrkkä, ja ristiriita jää elämään.
Meidän kielissämme ei koskaan ole tullut mieleen, että "olemattomuus"
voisi eksistoida itsenäisenä oliona "olemisen" rinnalla, sanoo Masing.
Keskeiseksi erottajaksi indogermaanisen ja boreaalisen filosofian välille
Masing nostaa ontologian. Edelliselle on olemassa yksi absoluuttinen
"todellisuus", jälkimmäiselle niitä on monta, vähintään kolme (taivas,
maa ja maanalainen), ehkä yhdeksän tai kaksitoista, kun päällekkäiset
taivaat otetaan lukuun. Juuri näiden maailmojen välillä uralilainen
samaani risteilee Väinämöisenä tietoa, kolmea puuttuvaa sanaa hakiessaan.
Näin Elias Lönnrotin "Kalevalan" toisen ja täydellisen laitoksen 150-vuotisjuhlavuonna
voin ylpeänä todeta, että etnofuturismin keskeisiä periaatteita on (1)
yhdistää vanha ja uusi kulttuuri, eli toisaalta mytologia, folklore
ja kirjoitetun kirjallisuuden kansalliset ainekset eepoksista lyriikkaan,
talonpoikaisrealismista romantiikkaan sekä (2) toisaalta hyödyntää postmodernistisen
ajattelun paras osa: simulaatio, "tyylisekoitus" (ven. polistilistika),
pastissi, intertekstuaalisuus koko ulottuvuudessaan.
Etnofuturismia voi filosofisesti pohjustaa loistava komilainen filosofi
Kallistrat Žakov (1866-1926). Hän oli Pietarin yliopiston psykoneurologisen
instituutin professori ja todellinen monitieteilijä. Hänen filosofinen
pääteoksensa ilmestyi ensin Pietarissa 1912 nimellä "Tiedon kehitysteorian
perusteet (limitismi)", lopullinen laitos Riiassa 1929 tekijän kuoleman
jälkeen nimellä "Limitismi. Tieteen, filosofian ja uskonnon ykseys".
Žakovin keskeinen lähtökohta hänen limitismiksi kutsumassaan filosofisessa
suuntauksessa on kokonaisvaltaisuus. Silloin uskonnon, tieteen ja taiteen
väliset keinotekoiset rajat katoavat. Hänen ajattelunsa suuntautuu yksittäisyyden
ja ykseyden, vaihtelevuuden ja rajan suhteen tutkimiseen. Kuten luonnon
osien kesken vallitsee perimmäinen ykseys, samoin on ihmisen, elämän
ja luonnon laita. Tällöin tietysti myös inhimillisen ajattelun eri alueiden
välillä on ykseys, kuten teoksen nimi osoittaa. Sisällyttäessään siihen
myös uskonnon Žakov ei ajatellut kristinuskoa, vaan hän oli yksi vuosisadan
alun "jumalanrakentajista", luonnontieteellispainotteisen uuden uskonnon
kehittäjistä. Hänen keskeisiä, materiaalis mystisiä käsitteitään olivat
energia ja tahto. Kaiken takana oli ikuinen totuus ja ikuinen kauneus,
joiden häivähdyksiä oli havaittavissa kaikissa tieteissä ja uskonnoissa.
Žakovin ajattelun samansuuntaisuus muihin vuosisadan vaihteen elämänfilosofisiin
virtauksiin, Ostwaldiin ja Bergsoniin, samoin Berdjajeviin; on ilmeinen.
Se oli muunnelma samasta teemasta. Tärkeätä on, että tämän filosofsen
teorian kehitti komilainen, joka ei koskaan unohtanut lähtöhtaansa,
pohjoista synnyinseutuaan. Toisaalta hänen vaikutuksensa näkyy esimerkiksi
hänen oppilaansa, niin ikään komilaissyntyisenja Yhdysvalloissa vaikuttaneen
tunnetun sosiologin Pitirim A. Sorokinin teorioissa.
Etnofuturismin filosofiaan voi antaa aineksia myös Ruotsin Lapissa,
ensin Kaaresuvannossa ja myöhemmin Pajalassa vaikuttanut saamelainen
pappi ja filosofi Lars Levi Laestadius (1800-1861). Hänkin oli monipuolisuusmies,
luonnontieteilijä, ennen kaikkea kasvitieteilijä, uskontotieteilijä,
teologi, kirjailija, kansanvalistaja ja puhuja, Sokrateen tapaan hyvä
suullinen väittelijä. Laestadiuksen filosofinen pääteos "Dårhushjonet"
("Hulluinhuonelainen", vuodesta 1855 eteen päin) on verrattavissa pohjoismaiden
tärkeimmän elämänfilosofin Søren Kierkegaardin tuotantoon. Koska se
on syntynyt pohjoisen ajattelun aineksista, se on tärkeämpikin ja etnofuturismille
välttämätön. Laestadius käsittelee siinä mm. pohjoisen ihmisen ruumista,
aistimellisuutta, psykologiaa, tahdonvapautta, passioita (intohimojen
järjestelmää) ja sukupuolten suhteita, ennen kaikkea avioliittoa, jota
hän kutsuu ainoaksi tosi kommunismiksi.
Kun Laestadiuksen opissa korostuu rukouksen merkitys, on syytä muistaa,
että rukous on energiaa, ostwaldilaista energiataloutta. Kääntymys ja
liikutukset ovat energian uudelleen järjestelyä, myös kapinaa pysähtyneisyyttä
vastaan. Ekstaasi merkitsee etymologisestikin paikaltaan, staattisesta
tilasta pois siirtymistä, liikkeelle lähtöä.
Tässä kaikessa astuu esiin tietoisten vastamyyttien luominen dominoivalle
länsimaiselle ajatukselle. Etnofuturismi voi filosofisesti liittyä siihen
länsimaisen metafysiikan, "valkoisen mytologian" (Robert Young) kritiikkiin,
mitä on harjoitettu postkoloniaalisuuden, ns. orientalismin (Edward
Said) ja Vilnan juutalaisgetosta peräisin olleen Emmanuel Levinasin
etiikan valossa. Länsimainen Järjen palvonta, kielen logosentrismi on
myös etnosentrismiä, kuten Algerian juutalaisen Jacques Derridan Grammatologia
osoittaa. Levinas toteaa, että länsimainen filosofia, moraali ja politiikka
tähtää vain ja ainoastaan sodan ennalta näkemiseen ja voittamiseen hinnalla
millä hyvänsä. Sota muodostaa Olemisen filosofisen konseption in
toto. Levinas kirjoitti nämä ajatuksensa monta vuotta sitten. mutta
tänään, Kosovon sodan päivinä, tämä tuntuu enemmän kuin todelta.
Levinas asettaa itsekkään ns. länsimaisen vapauden vastakohdaksi oikeuden.
Eurooppalainen filosofa kahdentaa läntisen ulkopolitiikan: demokratia
kotona saadaan aikaan neokolonialistisella sorrolla ulkomailla. Teorian
imperialismi on politiikan imperialismin kaksoisveli ja edellytys. Teoria
alistaa aina Toisen, Toiseuden, imee sen itseensä, Samaksi. Historia
on kyllä tiettyyn rajaan samuuden toteamista, mutta sen kertomus ei
saa uskotella olevansa Ainoa. Kun esimerkiksi filosofiassa suurelle,
mutta historiassa pienelle, natsirehtori Martin Heideggerille aika ja
historia ovat Olemisen horisontti, Levinasille Toinen on irroitettu
historiasta.
Tässä suhteessa Levinasin ajatukset tulevat lähellä romanialaissyntyisen
uskontotieteilijän Mircea Eliaden "Ikuisen paluun myytin" (1949) käsityksiä
kahdesta tavasta ymmärtää aika ja historia. Arkaaisissa yhteiskunnissa
palataan jatkuvasti myyttisen alun aikaan. Eliaden mukaan länsimainen
filosofia on vaarassa "nurkkakuntaistua" sen jättäessä huomiotta muiden
alueiden ajattelun ja itsereflektoidessaan vain omaa Platonista alkavaa
historiaansa. Historia ja kehitys on syntiinlankeemusta, karkoitusta
arkkityyppienja toiston paratiisista.
Juuri tultuaan vedetyksi Historiaan alkuperäiskansa, suuriin sykleihin
sitoutunut varhaiskantainen kulttuuri joutuu mukaan sotiin, vallankumouksiin
ja ekologiseen tuhoon. "Primitiivisen" ontologian mukaan esine tai teko
on todellinen vain toistaessaan alkukuvaa tai alkutekoa, arkkityyppiä
tai myyttiä. Arkaaisen ontologian mukaan hylkäämme profaanin ajan, siirrymme
Pyhään, myyttiin ja kultin mukana pyhään hetkeen ja/tai paikkaan, syntymään,
kuolemaan ja jälleensyntymään. Pyhällä saamme yhteyden kosmoksen rakenteeseen,
järjestykseen ja liikkeeseen. Juuri siksi vain ikuinen paluu on todellista.
Näillä Levinasin ja Eliaden ajatuksilla on paljon yhtenevyyttä uralilaisten
kansojen maailmankuvan kanssa. Ei liene sattuma, että niiden luojat
ovat kotoisin Sarmatiasta, idän ja lännen välissä olevalta balto-balkanilaiselta
vyöhykkeeltä. Juuri uskonnossa, mytologiassa ja folkloressa tapahtuu
ihmiselämän sekä luonnon elämän varmistaminen toiston kautta. Toisto
vakuuttaa esineisiin liittyvää arvoa ja käytänteiden pyhyyden tuntoa.
Myös kirjallisuuden toisteiset elementit sisältävät esteettistä arvoa,
ajateltakoonpa vaikka itämerensuomalaisen nelipolvisen trokeemitan,
kalevalamitan tai regivärssin alkusoinnun ja kertosäkeen merkitystä.
Juuri runous on keskeinen mahdollisuus tehdä rajanylitys, transgressio
profaanista pyhään. Pyhässä tapahtuu ajan uudelleen syntyminen. Vain
harva pystyy tekemään sitä enää samanistisesti. Ja ratkaisevan hetken,
epifanisen suuren hetken kokemuksessa yksilö voi uudistua. Kansallinen
epifania voi olla esimerkiksi itsenäistyminen, uuden kansallisvaltion
tai hyvässä tapauksessa myös monietnisen valtion synty.
Nyt etnofuturismin merkityksestä kansallis-etnisessä olemassaolossa.
Ahtaalle ajettuna etnofutu on vastaznyytti, vastarinnan kulttuuria.
Mutta kun olot väljenevät ja se saa tilaa hengittää, etnofutusta tulee
karnevalistinen suuntaus, joka ottaa pelimannin, ilon ja kauneuden tuojan
tehtävän. Tai se voi saada individuaalisempia kaikuja, jolloin se ei
enää laula niinkään yhteisöllisen kuin yksilöllisen olemassaolon, rakkauden,
ilon tai pelon teemoja.
Etnofuturismin filosofian ja estetiikan vakiinnuttamisessa on tärkeätä
vastavuoroinen kansoiltamme oppiminen ja toistemme tukeminen. Siksi
me olemme täällä. Suunta ei kulje vain suurilta pienille. Kaikki uralilaiset
kansathan ovat sinänsä pieniä. Minä esimerkiksi olen saanut paljon iloaja
nautintoa nykyudmurttilaisesta runoudesta.
Kyse voi osittain olla sotien välisen ajan heimoyhteistyön palauttamisesta,
sen mikä Suomessa sai AKS:n toiminnassa äärikansallisia muotoja: suomalaisten
missiona oli johtaa sukukansoja. Tämä propaganda puolestaan auttoi stalinistista
systeemiä repressioissaan antamalla tekaistuihin syytteisiin materiaalia.
Esimerkiksi suuren udmurttikirjailijan Kuzebai Gerdin tuhonnut SOFIN-juttu
oli tällainen ("Sojuz osvobodzenija finskih narodov"). Eräiden äärioikeistolaisjärjestöjen
piirtämät Suur-Suomi -kartat, joissa myös Ruotsin Tornionjokilaakso
ja Norjan kveenialue oli liitetty Suomeen, häiritsivät Suomen virallisia
pohjoismaisia suhteita ja edistivät näiden etnisten vähemmistöjen kulttuuristaja
kielellistä assimiloimista.
Tällaisesta puuhailusta ei etnofuturismissa ole kysymys, vaan käytännön
tarpeesta sitoa yhteen lähinnä Venäjän uralilaisten vähemmistökansojen
ja saamelaisten kirjallisuuksia ulottumaan maailmankirjallisuuden kuoroon.
Siinä suurten suomalais-ugrilaisten maiden Suomen, Viron ja Unkarin
etnofuturistit voivat olla tukijoina mutta eivät määrääjinä.
Yhteisen alun romanttiset myytit, vaikka tieteellisesti kestämättöminäkin,
voivat olla luovassa toiminnassa hedelmällisiä. Etnofuturismi on romanttinen
filosofa siinä mielessä, että se ottaa vauhtia kaksisataa vuotta sitten
Keski-Euroopassa kehitellystä kansallisuusajattelusta, kansojen omasta
perinteestä ja mentaliteetista, jonka pohjalta pidetään yllä kansojen
omaa identiteettiä. Silloin kielisukulaisuudella ja kulttuurikontakteilla
on tärkeä tehtävä. Vaikka alkukotiteorioita ja kielisukupuukonstruktioita
on vahvasti kritisoitu, ne auttoivat aikanaan ei-indoeurooppalaisia
kansojamme löytämään sukulaisia. Ne osoittivat, että emme ole yksin
germaanien ja slaavien meressä.
Uralilaiset kirjallisuudet toimivat valtakielten (indoeurooppalaiset
kielet. Suomessa suomi saamen kielten suhteen, Virossa viro võron ja
seton suhteen) assimilaatiopaineessa ja niiden kulttuurisen imperialismin
alaisina. Tällöin vastamyyttinä voi toimia esimerkiksi alkuperäisyys
(indigenous), autoktonisuus, jota vahvistetaan alun myyteillä
(esimerkiksi taivaan ja maan avioliitto). Etnofuturismi pyrkii löytämään
kansan alkuperäisen identiteetin, sen Alkuhengen (Urgeist). Koska
kansat ovat aina olleet vuorovaikutuksessa keskenään, kysymys ei ole
rajoittavasta, vaan täydentävästä periaatteesta. Ei ole aika erotella
etnoksia, vaan yhdistää niitä kulttuurivuorovaikutuksessa. Kysymys ei
ole olemuksellisesta eikä varsinkaan käsitteellisestä puhtaudesta. Tämän
päivän Euroopassa, etnisten puhdistusten luvatussa maanosassa, on vaarallista
puhua kiinteästä kansallisesta identiteetistä, koska muut kansat tulkitsevat
sen väärin.
Koska jo yleisesti hyväksytyn polito-sosiologis-psykologisen käsityskannan
mukaan kansallisuus on ideologiaa, siis aina konstruoitu keinotekoinen
valmiste, aina jonkun vallan asemasta määrittelemää, emme saisi suhtautua
liian vakavan raskaasti kansallisuuteen. Kansallisuus on aina ensin
sivistyneistön projekti (fennomania, estoflia), jonka se myöhemmin saa
siirretyksi kansaan. Juuri siksi tällä hetkellä etnofuturismi on niin
tärkeä filosofiana, kirjallisuutena ja taiteena.
Ekologinen luonnonuskonto ja samanismi on elvytetty monien kansojen
keskuudessa, ja se muonittaa kirjallisuutta esimerkiksi Kauksi Yllen,
etnofuturismin "laulueman", lyriikassa. Mareilla ja Obin ugrilaisilla
tämä luonnonuskonto ei ole koskaan kuollutkaan. Myöskin kosmologiset
alun ja lopun myytit voivat hedelmöittää etnofuturistista runoutta,
kuten yhteinen alkumunamyytti, joka yhdistää meidät presidentti Lennart
Meren filmin nimeen viitaten "Vesilinnun kansaksi". Tai taivaankannen
suuri öinen hirvijahti: saamelaisklassikko Johan Turin mukaan maailma
loppuu, kun suuri metsästäjä ampuu hirven. "Kalevalan" Lemminkäinen
on jo ampunut Hiiden hirven. Uku Masingin mukaanhan olemme "Taivaanpeuran
kansoja".
Koska pienten kansojen taiteilijat ovat usein myös poliittisia johtajia,
kansallisen mytologian hahmot ovat päätyneet jopa embleemeiksi viralliseen
semiotiikkaan, kuten ihmislintuhahmot Komin ja Udmurtian tasavallan
vaakunoissa. Keskuudessammehan on Juri Lobanov, jonka sommittelemia
ovat Udmurtian tasavallan lippu ja vaakuna.
Vieraan valloittajan torjuminen näkyy sellaisina motiiveina kuin metsän
ja suon myytteinä: eksyttävä korpi johtaa muukalaiset harhaan ja tuhoon.
Sen voi tehdä myös viisas sankari, kuten tarina-aihe tsuudit rotkoon
johtavasta saamelaisten Tiennäyttäjästä (Nils A.Gaupin elokuva Ofelaš.
Metsä ja muukin luonto voidaan myös personifioida, kuten komilaisten
Jagmort ("Metsän mies"), josta klassikko Ivan Kuratov on kirjoittanut
eepoksen. Myös nuoren udmurttirunoilijan Viktor Šibanovin runossa Pohjois-Udmurtian
metsät saavat myyttiset ja persoonalliset ulottuvuutensa. Näin itse
luonto, maisema on osa kansallista pelastusta.
Oma kieli voi toimia salakoodina. Lauluissa voidaan vieras valloittaja
kuvata ja nolata tutun ja vieraan rinnastamisen kautta sekä vakiintuneilla
epiteetetillä, kuten mainitsemani luulajansaamelaisen Stig Gaelokin
runoissa, joissa hän kutsuu norjalaisia, herrakansaa "rautarinnoiksi".
Saamelainen joiku on monitasoisella tavalla sisäryhmän kulttuuria, joka
vahvistaa etnis-kansallista yhteenkuuluvuutta. Vieraasta joiku saattaa
vaikuttaa "primitiiviseltä" juuri avautumattomien koodien takia.
Uralilaiset myytit voidaan asettaa modernia individualismia vastaan.
Individualismin ja sen taiteellisen ilmentymän, nerokultin pimeänä puolena
on itsekeskeisyys ja omariittoisuus, joka latistaa ja kaventaa elämää,
yksipuolistaa sen merkityssisältöjä ja saattaa piittaamattomaksi muita
ihmisiä sekä yhteiskuntaa kohtaan. Arkaaisessa yhteiskunnassa kuulutaan
osana yhteisöä, etnosta ja kansaa yläpuolelle kohoavaan järjestykseen.
Modernin ihmisen dilemma, autenttisuuden, alkuperäisen ykseyden kadottamisen
syynä on modernisaation luoma tietoisuus ihmisen epävakaudesta historiassa
ja maailmassa. Yksi mahdollisuus pyrkiä palauttamaan tätä ykseyttä on
kehittää kosmista energetiikkaa etnofuturismin kaltaisen elämänfilosofian
kautta. Tähän me voimme saada aineksia uralilaisten kansojen maailmankuvasta.
Niin kuin olemme tähän asti menneet itään, Kiinaan, Intiaan ja Japaniin
ja palanneet länteen viisastuneina, voimme mennä pohjoiseen palataksemme
samanistisesti syventyneinä.
Tämä filosofisesti. Esteettisesti etnofuturismi voidaan asettaa originaliteetin
myyttiä sekä länsimaista laji-ja genrekaanonia vastaan. Tässä tietysti
tullaan osittain samoille linjoille kuin postmoderni ajattelu. Mitään
individualistista alkuperäisyyttä ei ole, vaan kaikki on lainaa, jo
olemassa ollutta puhetta, kieltä ja lauseita, diskursseja, joita kierrätetään.
Erilaiset lajikonventioiden ja genrerajojen rikkomiset toteutuvat, paitsi
postmodernin kautta, myös arkaaisempien kirjallisuuksien länsimaisesta
näkökulmasta "kehittymättömämmän" laji- ja lajityyppijärjestelmän kautta.
Etnofuturismi on kollektiivista, koska pienen kansan jäsenet ovat sisaria
ja veljiä; he hengittävät saznan äidin kieltäja havaintoja. Etnofuturismi
on myös poliittista siinä mielessä, että kirjailija ei ilmaise ensisijaisesti
yksityisiä tuntojaan tai jonkin yleisen ihmiskuvan ongelmia, vaan kansan,
klaanin tai heimon tavoitteita, usein kansallisen eksistenssin reunaehtoja.
Uralilainen kirjailija on aina pienen kansansa ja sen kirjallisuuden
edustaja, ei pelkkä laululintu tai yksilöllinen kertoja, kuten nykyään
jo useimmat suurten suomalais-ugrilaisten maiden kirjailijat.
Etnofuturismi voi olla se taiteellinen "eloonjäämisoppi", joka omin
erilaisin muunnoksin takaa sen, että uralilaiset kansat ja etniset vähemmistöt
voivat kielensä kautta vahvistaa identiteettiään. Se koskee sekä Venäjän
kansoja että saamelaisia. Ikivanhoilla asuinsijoillaan elävät tornionjokiset
ja kveenit tarvitsevat myös itsetietoista kirjallisuutta välttyäkseen
sulautumasta ruotsalaiseen tai norjalaiseen yhden kulttuurin enemmistöön.
Tärkeintä on pienten kielten säilyminen. Otan tässä puheeksi kaksi
kuollutta naista. Niin kuin Manganinnien, viimeisen tasmanialaisen,
oli varjeltava tulta, kannettava sitä mukanaan kun ei osannut sitä enää
hiertämällä tehdä, niin meidän on varjeltava pieniä kieliämme häviöltä,
kuten esimerkiksi liiviä ja vatjaa. Vain ääninauhalta voimme enää kuulla
Klavdia Plotnikovan, viimeisen kamassisamojedin puhetta. Lopulta hän
saattoi puhua kamassia vain jumalan kanssa. Tätä kieltä emme saa enää
henkiin. Elinmahdollisuuksien turvaaminen pienille kielillemme on tärkeätä,
ettemme joutuisi saattamaan muitakin kieliämme myyttisten esiäitien
kuoroon. Siksi uusien kirjakielten ja varsinkin kaunokirjallisuuksien
syntyminen on merkittävää. Tässä työssä etnofutulla on tietysti keskeinen
vastuu.
Kielen ja kulttuurin, kirjallisuuden ja kielen välinen suhde on elimellinen.
En silti sulje ulos etnofuturismin piiristä sellaista kirjallisuutta,
jota kirjoitetaan jonkin suuremman valtion enemmistökielellä, jos teemat
ovat etnofuturistisia. Moni saamelaiskirjailija kirjoittaa suomeksi,
ruotsiksi tai norjaksi, moni Venäjän sukukansan kirjailija venäjäksi.
Toinen kysymys tietysti on, voiko vieraalla kielellä ilmaista etnisiä
teemoja yhtä sydänvoimaisesti kuin kultaisella äidinkielellä. Ruotsin
Tornionjokilaakson kirjailija Bengt Pohjanen on tarkoittanut omaa äidinkieltään,
ns. meän kieltä sanoessaan, että se on "pieni kieli jolla hoiethan suuria
asioita". Pienenkin kielen on puhuttava uskonnosta, maailmankuvasta,
filosofiasta ja arkielämästä. Miksi se siis ei voisi olla myös kirjallisuuden
kieli, joka puhuu niistä kaikista?
Pienen etnisen kirjallisuuden kirjailijalla on kyse kirjoitetun äidinkielen
valtaamisesta, mutta kyse voi olla myös kadotetun kielen palauttamisesta,
kuten keskuudessamme olevan Valt Ernštreitin, joka on siirtynyt lätin
kielestä esiäitiensä kieleen liiviin. Mutta aina on kyse kielen ilmaisu-ja
iskuvoimasta huolehtimisesta. Se koskee kaikkea kirjallisuutta.
Kuten tunnettua, Eurooppa on tällä hetkellä hyvin väsynyt. Se on todellakin,
kuten viron kieli sanoo, Õhtumaa, iltaunen valtakunta. Oswald
Spenglerin sanoin se elää yhä "Länsimaiden perikatoa". Ja kun Virollekin
paljon hyvää tehnyt suursijoittaja George Soros
(alun perin Unkarin juutalainen György Sörös) on teoksessaan "The Crisis
of Global Capitalism" (1998) sanonut kansainvälisen kapitalismin olevan
tulossa tiensä päähän, meidän on valmistauduttava suuriin tapahtumiin.
Mutta joka tapauksessa meillä on vaihtoehto, korkeakulttuurisesti nuoret,
mutta perinteiseltä kulttuuriltaan ikivanhat kansakunnat, jotka 
elävät Saamenmaassa, Komissa tai Narjan Marissa. Vanhempien, jo itseään
toistavien ja siksi yhä uusia ismejä etsivien kirjallisuuksien rinnalla
uudet etniset kirjallisuudet ovat luonnonraikkaita. Siksi sallittakoon
vielä yksi johtava ismi, etnofuturismi. Se antaa toivoa uralilaisesta
keväästä, joka johtaa kansamme uudelle vuosituhannelle.
e
t n o f u t u
