Pakanuus palasi takaisin omauskona

Kari Sallamaa

TARTTO-VILJANTI. Etnofuturistien neljäs maailmankonferenssi järjestettiin äskettäin kahdessa etelävirolaisessa kaupungissa, Tartossa ja Viljannissa.
Tartossa tämä oli jo kolmas konferenssi, edellinen tapahtui vuonna 1999.

Konferenssi on jatkuvasti laajentunut. Osanottajia oli yli sata Virosta, Suomesta, Venäjän sukukansojen keskuudesta, mutta myös Englannista ja Amerikan mantereelta.

Tämänkertaiseksi yleisteemaksi oli valittu samanismi ja maausko, yhdistyyhän samaanin hahmossa pappi, filosofi, runoilija ja muusikko.

Eräänlaista taiteellista samanismia edusti monipuolisen udmurttitaiteilijan Juri Lobanovin performanssi Täällä - siellä, sinne - tänne. Siinä yhdistyivät kuvataide eli Lobanovin omat symboliset maalaukset, liike, laulu ja rummutus.

Vaikka udmurteilla ei varsinaista samanismia enää ole, Lobanov koettaa performansseillaan elvyttää sitä. Toisessa performanssissaan Lobanov esitti suunnittelemansa Udmurtian tasavallan lipun symboliikan.

Omauskoa tai maauskoa

Samanismi on enemmän alkuperäiskansojen kulttuuria, mutta Keski-Venäjän talonpoikaiset sukukansat ovat laajalti palaamassa vanhaan luonnonuskontoonsa, jota konferenssissa mieluummin kutsuttiin omauskoksi tai maauskoksi.
Se on vaihtoehto kristinuskon monille suuntauksille, jota Venäjälle levitetään erilaisina missioina ja lähetysiskuina.

Omauskon kansallisia suuntauksia valotettiin seminaarissa niin marilaisten, udmurttien kuin ersämordvalaisten piiristä.

Olennaista kaikille ovat suuret kesäiset uhrijuhlat pyhissä lehdoissa, jotka samalla toimivat kansallisen tietoisuuden elvyttäjinä. Arvovaltaisin esiintyjä oli marilaisten uhripappi ja filosofi Aleko Juzykain.
Mutta myös Virossa on itsenäistymisen jälkeen elvytetty vanhaa pakanuutta. Tätä selosti taaralaisten ja maauskoisten yhdistystä edustanut Ahto Kaasik. Edelliset ovat palanneet sotien välisen ajan ukkosenjumala Taaran palvontaan, joka oli suosittu natsien Wotan-kultin jäljissä erityisesti upseeripiireissä. Kirjallisella tasolla paluu tapahtui jo 1991, kun etnofuturismin perustajajäsen Sven Kivisildnik julkaisi Taara-aiheisen runokokoelman Dawa vita.

Maltillisempaa muotoa kutsutaan maauskoksi, niin kuin talonpojat kutsuivat itseään 1800-luvun lopulle asti maarahvaaksi ja kieltään maakieleksi. Viro-projekti oli kaupunkilaistuneiden ja saksalaistuneiden oppineiden hanke. Nyt voi sanoa, että Taaran ja maauskon paluu on taas nuorten älykköjen projekti.

Usko, kieli ja maa

Kaasikin mukaan jokaisella kansalla pitää säilyäkseen olla oma usko, kieli ja maa-alue. Valtaosa virolaisista edustaakin jonkinlaista maauskon, kristinuskon ja new agen sekoitusta.
Ei pidä pelätä pakanuuden leimaa. Kristinusko on itsekin historiallisesti kehittynyt monenlaisten pakanallisten ja kristillisten ainesten sekoituksesta.

Maauskossa on parasta, että sillä ei ole kirkkoa eikä pappeja. Jokainen kääntyy itse korkeamman voiman puoleen hiljaisessa rukouksessa. Sen sai havaita, kun Kanadan virolainen taiteilija Peeter Sepp oli rakentanut Viljannin Ugala-teatterin aulaan pienen uhrilehdon.
Halukkaat saivat nostaa kiven, sitoa punapaulan pieneen puuhun, vuolla hopeanvalkeaa rahasta pyhään lähteeseen ja uhrikivelle. Samalla oli ajateltava luontoa, esivanhempia ja jälkipolvia.
Liikettä ja vauhtia

Ainoa Virosta lähtenyt kansainvälinen taidesuuntaus, 1989 perustettu etnofuturismi oli alun perin pienen etelävirolaisen runoilijaryhmän ohjelma.

Kun se nyt on laajennut Tartosta joka ilmansuuntaan ja muihin taiteisiin, filosofiaan, maauskoon, kyläsuunnitteluun (liminkalainen Ritva-Liisa Pihlaja) ja kulttuuriturismiin, on silti hyvä, että se edelleen on myös kirjallinen suuntaus. Nuoret runoilijat ovat löytäneet siitä keinon ilmentää modernilla tavalla kansallisia ja yksilöllisiä tuntoja.

Tämä näkyi Tartossa ja Viljannissa järjestetyissä ulkoilmarunoilloissa. Erityisen ilmeikäs oli nuorten etelävirolaisten runoilijoiden yhteenliittymä Peiarid. Siihen kuuluvat Contra (Margus Konnula), Aapo Ilves, Veiko Märka, Jan Rahman ja Olavi Ruitlane. Heidän esiintymisensä ei ole vaatimatonta omien runojen sisälukua, kuten useimmiten Suomessa. Siinä on liikettä ja vauhtia. Nuoret miehet innostavat toisiaan yhä hurjempiin suorituksiin ja improvisointiin, huutoon, lauluun, tanssiin ja parodiaan.
Ylilyönnitkin ovat mahdollisia. Kun Märka esitti runon pedofiilisestä lastentarhanopettajasta, joidenkin virolaisten, varsinkin naisten sietokyky alkoi olla koetteilla. Koska mies esitti runon vakavalla naamalla ilman ironiaa, kuulijan on itse otettava vastuu suhtautumisestaan pedofiliaan.

Virolaisten imussa muidenkin kansojen kyvyt saivat tilaa. Tällaisena esiintyi viime vuonna kalevalaisen laulun maailmanmestariksi valittu pohjoisenglantilainen bardi ja tarinankertoja Nick Hennessey.
Samoin oman kansansa ainoa runoilija, lyydiläinen Miikul Pahomov, vepsäläinen Nikolai Abramov, mokšamorvalainen Polina Aljošina ja johtava nuori udmurttirunoilija Viktor Zibanov.

Suomalaisedustus

Päivien kirjallisuusseminaarissa virolaisen runouden suomentaja Hannu Oittinen luki Suomen koko nykyisen murreboomin etnofuturistiseksi ilmiöksi.
Muuten hän löysi kymmenkunta suomalaista etnofuturistista nykykirjailijaa. Heistä oli mukana Heli Laaksonen, jonka Uudenkaupungin murteella kirjoitettu esikoisrunokokoelma Pulu uis (2000) on päässyt harvinaisella tavalla neljänteen painokseen.

Hän on yhdessä Jan Rahmanin kanssa julkaissut kokoelman Maapuupäiv (2000), jossa kumpikin on kääntänyt toistensa runo- ja kertomustekstit varsinaissuomen ja võron kieleen. Tartossa he esiintyivät ylioppilaskorporaatio Ugalan talon pihalla pylväspyhimyksinä lukien omia ja toistensa runoja.
Laaksosen runoudessa on parasta huumori ja naisen itseironia. Tässä runo Lehm ja koiv:
Mää tahro olla lehm koivu al.// Mää en tahro olla luav./ Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma./ Mää en tahro selvittä äit-tytär suhret./ Mää en tahro viärä sitä kirjet posti./ Mää en tahro soitta Kelan tätil./ Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori./ Antakka mun olla lehm koivu al./ Viäkkä mu väsyne nahk kamarim permanol/ kakluni ette.

Olen useassa yhteydessä määritellyt Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon saaneen Olli Heikkosen etnofuturistiksi (Jakutian aurinko 2000). Heli Laaksonen ja Hannu Oittinen vironsivat päivien aikana valikoiman Heikkosen runoja. Viljannin runoillassa Heikkonen esitti alkukieliset runot ja Olavi Ruitlane käännökset.

Nämä Siperia-aiheiset runot liikuttivat esimerkiksi hienon virolaisen solkitaiteilijan, Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa väitöskirjaansa valmistelevan Kärt Summatavetin kyyneliin asti.