Tammikuun 27. päivä on hyväksytty viralliseksi juutalaisvainojen ja muiden kansanvainojen uhrien muistopäiväksi. Voisimme muistaa myös niitä suomalaisia ja kielisukulaisiamme, jotka joutuivat vainojen uhreiksi 1900- luvulla.

Noin satatuhatta inkerinsuomalaista ja tuhansia Neuvostoliittoon muuttaneita "punaisia" menehtyi tai menetti kotinsa vainoissa, joista puhutaan edelleen vähän.

Inkerinsuomalaisista paluumuuttajista vallitsee yhä kuva elintasopakolaisina. Oikeudenmukaista olisi muistaa heidän menneisyytensä kipupisteitä sekä Suomen osuutta heidän kohtaloihinsa.

Länteen paenneista inkerinsuomalaisista moni joutui saksalaisten leireille, joissa tuhannet menehtyivät, kun Suomi ei puuttunut aseveljensä toimiin.

Sodan jälkeen inkerinsuomalaisia ja virolaisia luovutettiin kymmenintuhansin Neuvostoliittoon, suoraan leireille.

Vielä pahemmin vainot kohdistuivat moneen sukukansaamme. Virolaisten joukkokyydityksistä sodan aikana ja jälkeen alkavat suomalaisetkin jo tietää. Itäiset kielisukulaisemme kohtasivat vainot jo 1930-luvulla.

Ersäläisten, mokšalaisten, marilaisten, udmurttien, komien, hantien, mansien ja karjalaisten sivistyneistöt tuhottiin ja kansaa vainottiin. Inkeroiset ja liiviläiset käytännössä katosivat kartalta.

Sukukansat olisi syytä mainita vainojen uhrien muistopäivänä. Itäiset suomalais-ugrilaiset mielletään liian usein menneisyyteen kuuluvina, kuolevina kansoina. Käsitys ei pidä paikkaansa.

Sukukansoillamme on mahdollisuus nousta uuteen kulttuuriseen kukoistukseen. Olennaista kuitenkin on, että ne saisivat elää vailla käsittelemättömän menneisyyden taakkaa ja ilman pelkoa vainojen ajan toistumisesta.

SANTERI JUNTTILA
suomen kielen ja kulttuurin yliopistonlehtori
Zagreb, Kroatia